James Prevett luo asioita, joiden äärelle voi kerääntyä – esineitä, tapahtumia, tekstejä ja videoita, joita hän yhdistelee kuvanveistoksi. Hänellä on meneillään tilaustyönä toteutettava tutkimusprojekti Things for Homes / Homes for Things, jonka on tilannut Thamesmead Arts and Culture Office (TACO!). Se tarkastelee ihmisten suhdetta kotonaan oleviin veistoksiin. Osana tätä projektia Prevett ja Annie May Demozay loivat Conversation Pieces -nimellä kulkevan sarjan radio-ohjelmia, joissa he haastattelevat ihmisiä esineistä, joiden keskellä he elävät.

Pyysimme Jamesia kertomaan meille Conversation Pieces -projektista ja siihen liittyvistä ajatuksistaan ennen sarjan ilmestymistä osana Radiophrenia-radiotapahtumaa 14.–18.2. Glasgow’ssa ja verkossa.

Conversation Pieces on osa laajempaa THINGS FOR HOMES / HOMES FOR THINGS -projektia. Mistä sait idean tuohon projektiin? Oliko Conversation Pieces osa ideaa alusta asti, vai kehittyikö ajatus siitä vasta myöhemmin?

”Lontoon Thamesmeadissä toimiva TACO! pyysi minua tekemään heille ehdotuksen projektista, ideasta tai teoskokonaisuudesta. Taustalla oli osittain Patsastellaan-projekti, jossa kutsun muita taiteilijoita työskentelemään kanssani ja luomme yhdessä jotain uutta olemassa olevan julkisen veistoksen ympärille Helsingissä. Kyseisessä projektissa minua kiinnostaa veistoksen ja sen yleisön suhde. Vierailin Thamesmeadissä ja yllätyksekseni huomasin, ettei siellä ole julkisia veistoksia. Havainto sai minut miettimään sitä, ettei kodeissa useinkaan ole veistoksia. Tämän perusteella aloin pohtia kysymyksiä siitä, tarvitseeko veistos aina yleisön ja muuttuuko veistos joksikin muuksi, jos se viedään kotiympäristöön. Tuleeko siitä naulakko, ovikiila tai osa kodin esineistöä? Tämän pohjalta ehdotin TACO!:lle, että tekisin veistoksia Thamesmeadissä asuvien ihmisten koteihin.

Idea synnytti TACO!:n kanssa keskustelua projektin julkisesta yleisöstä ja siitä, miten voisimme saada yhteyden paikallisiin asukkaisiin, jotka eivät yleensä koe taidetta. Conversation Pieces sai ideansa tästä prosessista. Ajattelimme, että radio olisi kiinnostava tapa tavoittaa yleisöä. Pyysin kirjoittaja ja taiteilija Annie May Demozayta tekemään kanssani haastatteluja, joissa ihmiset kertovat kotonaan olevista tavaroista. Aloimme pohtia veistoksia ja kotia suhteessa radioon – jonkin tuomista ihmisten koteihin radion välityksellä. Koko projekti oli minulle tapa tarkastella veistosten luomista eri tavoin: sarja radio-ohjelmia, sarja ihmisten koteihin lahjoitettavia veistoksia ja taiteilijakirja, joka näyttää veistokset osana ympäristöä, johon ne projektin seurauksena päätyivät.”

Mikä projektissa oli sinulle haastavinta? Entä palkitsevinta?

“Haastavinta minulle oli teosten antaminen ihmisille. He eivät tienneet, että olivat saamassa veistoksen, ja minä olin käyttänyt lähes 18 kuukautta uusien teosten tekemiseen. Tein valetusta pronssista ja alumiinista kaksitoista yksilöllistä veistosta, jotka oli suunniteltu yhtenäisenä kokonaisuutena eikä yksittäisille ihmisille. Emme yleensä luovuta taideteoksia ihmisille, etenkään ilman että he ovat edes pyytäneet sitä. Kaikki tämä tapahtui lisäksi COVID-pandemian aikana, mikä vaikeutti yhteydenpitoa ja vierailuja. Lopulta minun oli vain lähetettävä veistokset vastaanottajille. Prosessi herätti minussa paljon kysymyksiä, kuten “mitä minä haluan tältä?” ja “mitä vastaanottajat ajattelevat teoksista?”

Toisaalta veistosten antaminen oli myös projektin palkitsevin osa. Haastattelujen yhteydessä sain tavata ihania ihmisiä ja välillemme on kehittynyt todella välitön ja lämmin yhteys. Toivon, että he säilyttävät saamansa veistoksen loppuelämänsä ajan. Tuntuu hyvältä tietää, että kokonaisella joukolla teoksia on koti ja yleisö. On kiinnostavaa saada tietää, millainen suhde haastateltavien ja heidän veistostensa välille syntyy.”

Esität lukuisia kysymyksiä osana projektin esittelyä: “Miksi niin harvoilla on kotonaan ’veistoksia’? Vaatiiko veistos yleisön? Mikä tekee jostakin veistoksen tai veistoksellisen?” Auttoivatko käymäsi keskustelut tai projekti kokonaisuudessaan löytämään vastauksia näihin kysymyksiin?

“Olen saanut joitain vastauksia, mutta projekti ei ole vielä ohi. Toivon löytäväni vastauksia joihinkin kysymyksiin työstäessämme kirjaa, joka julkaistaan kesällä 2022. Sen julkaisevat yhdessä Isossa-Britanniassa TACO! ja Suomessa Rooftop Press. Tähän mennessä minulle on tullut selväksi, että esineistä ja veistoksista on tullut tapa synnyttää sosiaalista toimintaa ja yhteyksiä. Ympärillämme olleet tavarat johtivat haastattelumme usein yllättäville urille.

Haastattelimme erästä kodittomien asuntolassa asuvaa herrasmiestä. Hän kuvaili kadottamaansa veistosta termillä ’conversation piece’; jotain, josta puhua tai joka herättää keskustelua. Saimme siitä nimen radio-ohjelmallemme, ja tuo ajatus on jotain, mitä otan mukaani tästä projektista. Minusta vaikuttaa, että veistoksilla on sosiaalinen merkitys. Klassiset veistokset keskittyvät kehoon sitä ympäröivässä tilassa. Mielestäni ei ole vaikeaa nähdä, että veistokset voivat myös auttaa tarkastelemaan tilaa kehojen välillä.”

Oliko veistosten luominen yksilöille ja heidän kotiinsa prosessiltaan erilainen kokemus kuin julkiseen tilaan tulevan veistoksen luominen?

“En ole koskaan luonut varsinaisia ’esineitä’ julkisiin tiloihin. Patsastellaan-projektissa loimme pääasiallisesti tapahtumia olemassa olevien julkisten veistosten yhteyteen. Ne tuovat uudenlaisia näkökulmia asioihin, jotka ovat yleensä syntyneet eri aikana. Teen myös esineitä ja veistoksia, mutta ne ovat pääasiallisesti näyttelyitä varten. Pyrin kuitenkin työskentelemään samalla tavoin kuin aiemminkin, koska halusin näiden teosten olevan itsessään oma taidekokonaisuutensa. Ajattelin, että voin luoda samalla tavoin kuin tekisin galleriaa varten, ja antaa tulokset ihmisille. Halusin, että vastaanottajat voivat omistaa taideteoksen eivätkä vain jotain esinettä, joka on tehty varta vasten heidän kotiaan ajatellen.

Työskentelin kuitenkin tarkoituksella kotiin sopivissa mittasuhteissa. Otin mallia mittoihin esineistä, joita esiteltiin Isossa-Britanniassa vuosina 1949–1959 järjestetyssä Sculpture in the Home -näyttelysarjassa. Kyseisillä näyttelyillä sekä Lontoon Battersea Park -puistossa 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla järjestetyt Sculpture in the Open Air -näyttelyillä oli merkittävä vaikutus omaan projektiini. Molemmat tapahtumat korostivat ideaa kuvanveistosta sivilisaation ja kulttuurin moottorina toisen maailmansodan jälkeen. Mallia tähän saatiin manner-Euroopasta, modernismista ja uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan kehityksestä. Siinä yksityinen otettiin osaksi yhteiskuntaa ja/tai julkista tilaa. Tähän vaikutti erityisesti laajojen, valtion tukemien asuinalueiden rakennuttaminen. Thamesmeadin aluetta voidaan pitää esimerkkinä myöhemmästä valtion tukeman asuinrakennuttamisen ja tulevaisuuden visiosta, joka ei lopulta onnistunut lunastamaan sille asetettuja tavoitteita. Tekemäni veistokset heijastelevat sodanjälkeisen modernismin veistoksellisuutta, mutta ne on luotu pronssiin ja alumiinin valetuista kotitalousjätteistä. Teokset ovat tavallaan minikokoisia kodin monumentteja.”

Conversation Pieces lähetetään osana Radiophrenia -taideradiotapahtumaa. Sen lähetysaika on kerran päivässä  14.–18.2. Ohjelma on kuunneltavissa myös TACOn verkkosivuilla.

James Prevettin verkkosivuille pääset tästä.

Teksti: Sanni Lappalainen
Kuva: Leena Ylä-Lylly