Kahden kuraattorin Jenni Nurmenniemen ja Ceci Mossin Together Alone -projekti Care Practice: Recipes for Resilience kutsuu ihmiset pohtimaan erilaisia käsityksiä hoivasta sekä muovaamaan yhdessä keskinäiselle huolenpidolle pohjautuvia taidekäytäntöjä. Nurmenniemi kertoo, mitä on odotettavissa.

Care Practice -työpajat käynnistyvät pian. Kuvailisitko tarkemmin, mistä projektissa on kyse?

Tarkastelemme, miten tulevaisuuden taiderakenteet ja -praktiikat voisivat rakentua hoivan ympärille. Yritämme pohtia, miten voisimme muuttaa toimintatapojamme, ja ehkä myös laajempia käytänteitä ja rakenteita, jotta ihmisillä olisi parempi olla ja työskennellä kulttuurialalla. Toinen tavoite on yhteisön rakentaminen, eli toimia siltana. Ceci asuu Los Angelesissa ja minä Helsingissä. Kaupunkien maailmat ovat täysin erilaiset, ja ajattelimme, että siitä voisi syntyä jotain herkullista. 

On tarjolla paljon online-sisältöä, jossa yleisö on vain sisällön passiivinen vastaanottaja. Halusimme välttää sitä, joten tapahtumissamme osallistujat pääsevät tekemään asioita: kirjoitetaan, kuunnellaan koko keholla, tanssitaan ja lauletaan. Jokainen osallistuja tuo omanlaisensa taiteellisen näkökulmansa aiheeseen. Toivomme, että tästä tulee hauskaa ja ihmiset lähtevät innolla mukaan!

Care Practice -projektinne lähestyy kulttuurista sopeutumis- ja muuntumiskykyä hoivan ja huolenpidon kautta. Miten hankkeen idea syntyi?

Varsinainen sysäys projektille tuli pandemian ansiosta. Meitä molempia ovat jo vuosikausia kiinnostaneet kysymykset sosiaalisesta ja ekologisesta kestävyydestä sekä yhteistoiminnan mahdollisuuksista. Uutuusarvoa ja tiivistä tuotantotahtia korostava taidemaailma luo niin sanottua ‘burnout-kulttuuria’, jolle etsimme aktiivisesti vaihtoehtoja. Olen myös jo jonkin aikaa etsinyt vaihtoehtoja fossiilipolttoiselle kulttuuritoiminnalle, kuten megamessuille ja jättibiennaaleille. Kumpikin meistä on pitkään miettinyt sitä, kuinka toimia taiteen parissa niin, että se on merkityksellistä, oivalluksia synnyttävää ja yhteenkytkeytyneisyyden kokemuksia vahvistavaa sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää. Ajattelen projektia myös kokeiluna jälkifossiilisesta taidepraktiikasta, eli miten pitää mannertenvälisiä yhteyksiä ja keskustelua yllä, jos ei voi olla fyysisesti samassa paikassa.

Onko käsityksesi hoivasta ja resilienssistä muuttunut projektin tai pandemian myötä?

Kyllä ja ei. Minulle on ollut pitkään selvää, että hoiva on sellainen ihmiselämän ulottuvuus, joka yleensä jää liian vähälle huomiolle. Se on näkymättömäksi tehty asia, jota ilman yhteiskunnat eivät toimisi. Olen pitkään miettinyt, että hoivan merkitystä pitäisi tuoda esille jollain tapaa. Meidän ei ole tarkoitus antaa valmiita vastauksia, vaan projekti on jokaiselle kutsu pohtimaan sitä, miten tulevaisuuden hoiva voisi rakentua. 

Työryhmänne on kansainvälinen. Miten eri tavoilla hoiva käsitetään tällä hetkellä eri puolilla maailmaa?

Luulen, että projektissa nousee esiin syvätasolla esimerkiksi hoivavelvollisuuden ja -vastuun jakautuminen väestöryhmien kesken, sekä riittävän tuen puuttuminen etulinjan hoivatyöntekijöiltä pandemian aikana. Ristiriitaisesti pandemiatilanteessa hoivatyöntekijöiden rooli tunnistetaan tärkeäksi, mutta silti he eivät saa tarvitsemaansa tukea. Fokuksemme on kuitenkin taide- ja kulttuurikentässä, eli miten taiteilijat ja erilaiset organisaatiot voivat jatkaa toimintaansa muutosalttiissa tilanteessa. Haluamme kartoittaa, onko tarpeen kehittää uusia yhteistoiminnan malleja tai rahoitus- ja tuotantomalleja, jotka perustuisivat esimerkiksi aiempaa vahvemmalle resurssien jakamiselle. 

Teillä on näkökulmana myös monitaiteinen ja monikulttuurinen dialogi. Millaisena näet taiteilijoiden ja kulttuuritoimijoiden kansainvälisen yhteistyön ja liikkuvuuden tulevaisuuden koronatilanteen jälkeen?

Projektimme yksi tarkoitus on kokeilla, miten digitaalisilla alustoilla voidaan luoda intiimejä, monia aisteja hiveleviä ja vuorovaikutteisia taidekokemuksia. Vaikka pandemiatilanne päättyisi, ei vanhaan ole enää paluuta. Taidemaailma on vuosikymmenien ajan perustunut massiiviselle kuljetusliikenteelle ja biennaalireissuille, mikä ei lähtökohtaisesti ole normaalia. En halua romantisoida tilannetta, sillä pandemia on hirveä tapa huomata tämä asia. On tietysti ihmisiä, jotka haluavat palata takaisin aikaisempaan heti kun se vain on mahdollista. Mielestäni taide- ja kulttuurialan toimijoiden velvollisuus on lähteä pohtimaan ja rakentamaan kenttää uusiksi: miettiä, mikä on oikeasti mielekästä ja merkityksellistä. En kuitenkaan haluaisi, että rajat menevät kiinni lopullisesti, koska kulttuurienväliset dialogit ja yhteentörmäykset tuovat taiteeseen uudistumisvoimaa. Tämä on ristiriita, jota yritän sovittaa myös omassa työssäni.

Millaista vaikutusta toivot projektillanne olevan?

Toivon, että tästä lähtisi versomaan oikeita uusia yhteistyökuvioita ja ystävyyksiä. Ei ole olemassa yksittäisiä projekteja tai edes teoksia, vaan ne ovat aina osa jatkumoa. Care Practice -projekti on itselleni myös valmistautumista syksylle suunniteltuun pidempään hankkeeseen, joka tuo sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden näkökulmat vielä aiempaa tiukemmin yhteen. Teemme moniäänistä ilmastohanketta yhdessä taiteilijoiden ja tutkijoiden kanssa. Kaikki palaset liittyvät aina toisiinsa.

Care Practice: Recipes for Resilience työpajat kesäkuun ajan joka lauantai Suomen aikaa klo 20. Lisätietoa ja ilmainen rekisteröityminen linkin kautta: https://gas.gallery/exhibitions/care-practice-recipes-for-resilience/

Teksti: Annika Pellonpää Kuva: Tuomas A. Laitinen