Toni Kitin näyttely The Persistence of Plastic tulee Lontoon Copeland Galleryyn kesä- ja heinäkuun vaihteessa. Tässä haastattelussa Kitti kertoo muoviranskalaisista ja häpeästä.
Näyttelysi käsittelee sairastumistasi aidsiin. Oletko aiemmin tehnyt taidetta omaelämänkerrallisista aiheista?
Minulla on pakkomielle muovista. Itse asiassa ihailin juuri lasten leluiksi tarkoitettuja muovisia ranskanperunoita ja mietin, mitä niillä voisi tehdä. Olen työskennellyt muovin kanssa jo vuosikymmenen ajan. Oma sairauteni tuli mukaan luonnostaan. Sairauden seurauksena minussa tapahtui henkinen liikahdus miljoonaan eri suuntaan, enkä olisi voinut jättää sitä käsittelemättä.
Mikä oli tämän projektin läpimurtohetki?
Muovin sulattaminen. Aloin sulauttaa muovia ja tein siitä esimerkiksi naamioita. Sulatettaessa muovi tuntuu palautuvan orgaaniseen muotoon, ja siinä alkaa näkyä verta, suolenpätkiä, peppuja ja peniksiä. Tämä ahaa-elämys tapahtui minulle aivan odottamatta. Sattumat ovat säännönmukaisesti läsnä taiteen tekemisessä.
Mitä toivoisit näyttelyn nähneiden ajattelevan muovista?
Näyttelyn keskeinen viesti on, että häpeästä voi selviytyä. Muovisaaste ja se, mitä muovi tekee luonnolle, on järkyttävää ja häpeällistä. Minä kuitenkin rakastan muovia. Se imitoi elämää, mutta toisin kuin elävät olennot, muovi ei ikinä kuole eikä maadu. Olen itsekin muovinen, en mikään stereotyyppinen mustiin pukeutuva, vakava ja masentunut taiteilijanero. Näyttelyn taideteokset ovat puhelimeni kameralla ottamiani selfieitä, joita kaikki ottavat. Minä vain näytän sen, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Näyttelyn keskeinen viesti on, että häpeästä voi selviytyä. Olen myös muovin historioitsija. Tallennan muoviesineitä valokuvaamalla ne – mutta valokuvatkin on tehty teollisella prosessilla, jossa teksen auralla ei ole merkitystä. On selvää, että muovinen taiteilija, joka tutkii muovia, ei voi tehdä teoksia marmorista tai savesta. Muovilla haluan myös sanoa, että hymyillään, perkele! Hymyilen jokaisessa näyttelyn teoksessa, myös niissä, joissa kasvoillani on naamio.
Muovi ja sairaus ovat yhteiskunnallisia aiheita. Millaisena näet taiteilijan roolin yhteiskunnassa?
Olen häpeöitsijä. Taiteilijan rooli on käsitellä vaikeita asioita. Suuret ihmismassat eivät voi käsitellä häpeää samalla tavalla kuin yksittäinen taiteilija, jonka suoranainen tehtävä on raastaa omat pimeät puolensa näytille. Taiteilijat ovat myös narreja ja asettavat itsensä naurunalaiseksi.Varmasti monet ovat sitä mieltä, että olen ollut valtavan tyhmä, kun en uskonut koko hiviin. Niin olinkin. Nyt jatkan matkaa.
Ovatko yleisön reaktiot näyttelyyn yllättäneet?
Oli kiinnostavaa nähdä, ketkä tulivat katsomaan sitä. Kun Persistence of Plastic oli esillä Helsingissä, näyttelyyn saapui lestadiolaisyhteisöstä irtautunut nainen varta vasten minua moikkaamaan. Luulen, että suuria ratkaisuja tehneiden ihmisten on helpompi olla avoimia, kun olen itsekin näyttelyssä avoin.
Miltä tuntuu tuoda näyttely Lontooseen Pride-kuukauden aikaan?
Jännittävältä! Toivottavasti näyttely pääsee jatkamaan sieltä muualle, ettei minun tarvitse sulloa sitä käsimatkatavaroihin. Vitsit sikseen, mielestäni näyttelyn viesti inhimillisyydestä on yleismaailmallinen ja helppo ymmärtää. Sitä tarvitaan kaikissa kulttuureissa.
The Persistence of Plastic on osa Suomen Lontoon-instituutin Skin Deep -näyttelykokonaisuutta. 28.6.-2.7.2019. Copeland Gallery, Unit 9I, Copeland Park 133, Copeland Road, London SE15 3SN, avoinna joka päivä klo 12–20. Vapaa pääsy.
Teksti: Aura Saxén, Kuva: Toni Kitti
