Niko Hallikainen on performanssirunoilija ja kirjailija, joka on syntynyt ja asuu Helsingissä. Hän kirjoittaa proosaa suomeksi ja performanssirunoutta englanniksi. Niko valittiin avoimella haulla Mind the Gap -residenssiohjelmaan, joka on Suomen Britannian- ja Irlannin-instituutin tukema uusi ohjelma Isossa-Britanniassa ja Irlannissa. Hän työskenteli Lontoossa heinäkuun ja syyskuun 2023 välisenä aikana.
Esitysrunoutesi lisäksi, olet kirjoittanut romaaneja ja lukuisia ei-fiktiivisiä tekstejä. Onko sinulla jokin tietty muoto, jonka kirjoittamisesta pidät muita enemmän?
Kirjoittaminen on aina yksinäistä, ja sen nautinnollisuus riippuu muista asioista kuin muodosta. En koe olevani koskaan täysin yksin kirjoittaessani, koska olen aina yhteydessä toisten kirjoittajien ja tuonpuoleisten henkien ääniin. Mutta proosaan verrattuna nautin esitysrunouden kirjoittamisessa ja tekstipohjaisten esitysteni tekemisessä siitä, että kaiken työn perimmäinen tavoite on yhteistyön hetki yleisön kanssa. Esitystapahtuman aikana me ratkaisemme merkityksenannon pulmaa yhdessä. Romaanin kirjoittaminen vuorostaan kestää vuosia, ja se on aina niin syvästi muutoksellinen prosessi, että tuntuu melko mahdottomalta selittää sen kokonaisvaikutusta muille. Rakastan romaanien kirjoittamisessa sitä, että sen aikana tapahtuva henkilökohtainen muutos on niin perustavanlaatuinen.
Ketkä runoilijat, kirjailijat ja taiteilijat inspiroivat sinua?
Inspiraationi riippuvat siitä, minkä parissa työskentelen. Parhaillaan minua inspiroi Gordon Matta-Clarkin tilataideteokset, CAConradin runot, Anne Carsonin uusi runokirja Wrong Norma ja Clarice Lispectorin romaani Apple In the Dark, jonka New Directions julkaisi viime vuonna.
Miksi olet päättänyt työskennellä äidinkielesi lisäksi englannin kielellä?
Vietin merkittävän osan lapsuudestani yksin television edessä. Jostain mystisestä syystä meidän kotitaloudessamme näkyi luvattomasti Cartoon Network, amerikkalainen kaapelikanava, joka esitti vanhoja 1960- ja 70-luvun piirrossarjoja kaiket päivät ja yöt. Kaikki piirretyt näytettiin alkuperäiskielellä ilman tekstityksiä, joten opin käyttämään englantia vahingossa ja erityisesti käyttämään sitä tämän viihteellisen puhekielen perusteella. Se on persoonaani syvimmin vaikuttaneita sattumia. Kutsuisin sitä sattumaa myytiksi, koska kun kirjoitan, erityisesti englanninkielistä esitysrunoutta, tapani rakentaa syntakseja on aina vaikuttumut siitä, miten ihmiset puhuvat televisiossa.
Miten Lontoossa asuminen (vaikkakin tilapäisesti) vaikutti työhösi sekä temaattisesti että kielellisellä tasolla?
Britit ovat kielellisesti niin venyviä ja briljantteja, että oli sykähdyttävää saada kuunnella heidän juttujaan kolmen kuukauden ajan. En luonnollisesti koskaan käyttäisi englantia samalla tavalla, joten ympäristö ei oikeastaan vaikuttanut minuun kielellisesti niin paljon, paitsi pubien nimien osalta, sillä minulla on pakkomielle nimeämisen aktiin, ja useasti Lontoon pubien nimet ovat niin voimaa huokuvia, että ne kohottavat kokonaisten rakennuksien energiakenttää. Temaattisesti tapahtui jotain ihmeellistä heinä-syyskuun aikana. Asuminen entisellä paloasemalla viime kesän neljän peräkkäisen täyden superkuun aikana oli yksi vaikuttavimmista luovan työn jaksoista, mitä minulla on koskaan ollut elämässäni. Luulen, että olen kokenut niin merkittävän olosuhteen ehkä vain kahdesti aiemmin elämässäni – sellaisia hetkiä, joista voin jälkikäteen sanoa, että kaiken suunta muuttui täysin.
Miten henkilökohtaiset kokemuksesi vaikuttavat kirjoittamiseesi?
Henkilökohtainen kokemus oli aiemmin kirjoittamiseni ilmeinen punaisin lanka, ja nykyään henkilökohtainen elämäni on yhä vähemmän läsnä luomissani teksteissä. Uskon, että tulen aina keskittymään itseyden kokemuksellisuuteen ja luomaan uusia tapoja kunnioittaa omia elinikäisiä myyttejäni, mutta tulevaisuudessa teen sen paljon aiempaa piilotetummin. Tulevassa kolmannessa romaanissani keskityn vielä tosielämän kokemuksiin materiaalina ja maaperänä, josta fiktio voi herätä henkiin, mutta sen jälkeen tulevilla teoksillani on paljon vähemmän tekemistä persoonani kanssa.
Uskotko, että runous on subjektiivista?
Se on yhtä subjektiivista kuin kollektiivista. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat erittäin subjektiivisia tiloja, mutta kun teksti tai lukemisen hetki suuntauvuvat kollektiivisen tajunnan virtoihin, runous voi todella osua hermoon, joka rikkoo subjektiivisuuden käsitteen. Ajattelen, että me olemme hyvin tietoisia siitä, kuinka individualistinen kirjailijan ammatti on – mutta kokemukseni mukaan lukeminen on yksi subjektiivisimmista asioista, mitä ihminen voi tehdä.
Kirjoitatko yleisöllesi, kun luot esitettäväksi tarkoitettua runoutta? Vaikuttaako yleisö kirjoitusprosessiin ennen esitystä?
Yleisö ei vaikuta kirjoitusprosessiin, koska en osaa arvioida, millainen otanta ihmisiä tulee olemaan paikalla kokemassa teoksen. Esitykseni miljöö vaikuttaa kuitenkin esitystekstiin perusteellisesti etukäteen. Joka kerta kun esitän jo olemassa olevan esitysteoksen, kirjoitan uutta materiaalia, päällekirjoitan uusiksi edellisen version osia ja järjestän uudelleen koko tekstirakenteen ja ääniscoren. Aika usein editoin tekstiä siihen hetkeen asti, kun minun täytyy mennä lavalle, ja esityksen aikana yritän kommunikoida tekstin yleisölle mahdollisimman resonoivalla tavalla. Jokainen esitys on kirjallisesti erilainen, tavallaan. uusi kantaesitys. Se on jännittävää – varsinkin kun sen työn rinnalla kirjoittaa romaaneja, jotka peruuttamattomasti hakataan kiveen, kun teos on valmis. Esiintyminen on myös editoinnin muoto. Pyrin livenä saada yleisön ymmärtämään jotain, mikä oli itsellenikin vaikeasti jäsennettävää sitä kirjoittaessani, ja yhdessä meissä katsojien kanssa voi tapahtua odottamattomia oivalluksia ja jopa läpimurtoja. Tästä syystä en koskaan opettele ulkoa tekstejäni, vaan luen ne puhelimestani esiintyessäni, koska haluan hetkessä tapahtuvan jotain täysin säätelemätöntä, suunnittelematonta ja paljastavaa – varsinkin mitä tulee tekstiin, jota monet pitävät pyhänä, monoliittimaisena tai essentialistisena asiana. Olen esiintynyt paljon teattereissa ja varsinkin niissä skenaarioissa ihmisille on suurempi shokki, kuinka muovailtavissa teksti todella on.
Miten henkilökohtainen kerronnallisuus kietoutuu kollektiiviseen muistiin esityksessäsi Lavender Deal (Performa 2023)?
Se riippuu paljon siitä, missä se esitetään. Lavender Dealin alkuperäinen kantaesitys Helsingissä huhtikuussa 2023 kertoi tarinan epäonnistuneesta etäsuhteesta Covid-pandemian ensimmäisten sulkutoimenpiteiden keväältä. Viime marraskuussa, kun esitin teoksen uuden version Tibet Housessa New Yorkissa osana Performa Biennialia, esitys lähti kertomaan tuosta pandemiaromanssista, sitten rikkoi oman esikeksityn narratiivinsa, ja lopulta esityksestä kehkeytyi sopimus minun ja näkymättömien voimien välillä. Virtuaalisesta ex-rakastajasta puhumisen lisäksi kommunikoin esityksessä minuun vaikuttaneiden kuolleiden newyorkilaisten kiroittajien henkien kanssa, jolloin esityksen viimeinen kolmannes oli eräänlainen henki-istunto, joka oli erityisesti rakennettu istumaan kyseiseen miljööseen. Esiintyminen Tiibetin buddhalaisessa kontekstissa oli valtava lahja, koska se antoi minulle mahdollisuuden löytää yhtäläisyyksiä ja analogioita kyseisten perinteiden ja oman modus operandini välillä. Olen työskennellyt vuosia mantraamisen, sitatoinnin ja chakrojen kanssa, ja tuon esiintymiskokemuksen myötä uusia suuntia lähti avautumaan omassa työssäni, kun sain tilaisuuden esiintyä kontekstissa, jossa nuo edellä mainitsemani metodit nähdään vakavasti portaaleina. Se oli helpotus, ja nyt on paljon prosessoitavaa kontekstien suhteen: missä olosuhteissa töideni esittäminen on oikeastaan hedelmällistä.
Haastattelu: Athanasía Aarniosuo, oikoluku: Mauri Aarniosuo
Kuva: Tani Simberg
